Jokaisella sukupolvella on omat ylä- ja alamäkensä
Sodanjälkeisiä sukupolvia on kadehdittu ja syytelty monista asioista. Ensin he täyttivät yliopistot, sitten tukkivat työmarkkinat, kahmivat valta-asemat itselleen ja seuraavaksi täyttävät hoitokodit. Runsaslukuisina ja pitkäikäisinä sodanjälkeiset sukupolvet tekivät myös Suomen väestöpyramidista vinon aivan toiseen suuntaan kuin talouskasvu edellyttäisi.
Pitkään ehdittiin pelätä suurten ikäluokkien aiheuttamaa eläkepommia, eli sitä miten heitä pienemmät ikäluokat suoriutuvat eläkkeiden maksamisesta. Suomalainen eläkejärjestelmä kun on rakennettu niin, että jokainen työssäkäyvä sukupolvi maksaa vuorollaan valtaosan jo eläkkeellä olevien eläkkeistä. Vain kolmannes eläkevastuista on rahastoitu odottamaan maksamista. Vastoin pelkoja tästä on selvitty hyvin. Mitään eläkepommia ei tullutkaan.
Yksi syy siihen on Suomen väestönkehitys. Suurin ikäluokka on tällä hetkellä 1983 syntyneet eli viime vuonna 40-vuotispäiviään juhlineet kansalaiset. Tämän vuosikerran väestönkasvu ei selity edellisten vuosikymmenten tapaan suurella syntyvyydellä, vaan maahanmuutolla. Joka seitsemäs ikäluokan edustaja on vieraskielinen. Lähes yhtä suuria ikäluokkia ovat 1990-luvun alussa syntyneet.
Väestöliiton mukaan koko maan väkiluku olisi kääntynyt laskuun jo vuonna 2015 ilman maahanmuuttoa. Kun nykyiset kolme-neljäkymppiset vanhenevat, siirtyy hoivavastuu ja eläkkeiden maksu nyt syntyville ennätyksellisen pienille ikäluokille, jos maahanmuutto tyrehtyy.
Sodanjälkeisten suurten ikäluokkien syntyessä Suomessa elettiin sotien aiheuttamaa jälleenrakennusaikaa. Puutetta ja pulaa oli, mutta usko tulevaan oli kova. Suomi teollistui, väki muutti maalta kaupunkiin, asuntoja rakennettiin kiihtyvään tahtiin, elintaso nousi ja hyvinvointivaltio muotoutui.
Kun tämän päivän suurin ikäluokka syntyi vuonna 1983, hyvinvointivaltio päivähoitoineen ja muine palveluineen oli jo valmis. He saivat elää yltäkylläistä ja tasaista lapsuutta, kunnes Suomi vajosi 1990-luvun alussa poikkeuksellisen syvään lamaan. Pahimmillaan viidennes kansasta oli työttömänä ja monille sodanjälkeisen ikäpolven edustajista köyhyys tuli jälleen osaksi arkea.
Myös lapsiperheissä tulevaisuudenuskon sijasta tunnelmaa leimasi pelko ja huoli rahojen riittävyydestä, työn ja kodin menettämisestä. Lama jätti jälkensä ja syntyi käsite laman lapset sekä ylisukupolvinen huono-osaisuus.
Lamavuosien kokemuksista oppineena monet kasarinuorista ovat aikuistuttuaan nousseet merkittäviin johtaviin asemiin ja valtaan niin politiikassa, liike-elämässä kuin muuallakin. Esimerkiksi vuonna 1985 syntynyt edellinen pääministerimme edustaa uusia suuria ikäluokkia.
Entäpä nuoremmat sukupolvet, 2000-luvulla syntyneet? Heidän elämänkaarestaan voi tulla samankaltainen kuin heidän isoisovanhemmillaan. He elävät lapsuuttaan ja nuoruuttaan erilaisten eskaloituvien kriisien, kuten pandemian, sodan ja kiihtyvän ilmastokriisin maailmassa.
Historia tuntuu toistavan itseään, mutta historiasta voi myös oppia. Menneiden tapahtumien tuntemus auttaa näkemään, kuinka vähän uusia ongelmia ihmisellä on ja miten niistä on ennen selvitty. Ihmisen pitkä elämänkaari näyttää tasoittavan hyviä ja huonoja jaksoja, eri ikäryhmät ovat vain onnekkaita eri ikäisinä ja erilaisissa elämänvaiheissa.
Jokaisella sukupolvella on oma tehtävänsä täytettävänään historian jatkumossa. Kaikilla sukupolvilla on kuitenkin ollut ja on sama tavoite. Jokainen haluaa toimia siten, että myös tulevilla sukupolvilla olisi mahdollisuuksia hyvään elämään.
Kirjoittaja
