Kirkon ei tule uudistaa itseään näkymättömäksi
Evankelis-luterilaisen kirkon toiminnasta kertovat tunnusluvut ovat olleet laskusuunnassa jo usean vuoden ajan. On pohdittu, miksi kirkko ei tavoita paremmin nykypäivän suomalaisia. Eikö kirkon työtä enää arvosteta?
Globaalisti uskonnollisuus lisääntyy ja uskonnottomuus vähenee. Kristittyjä on maailman väestöstä kolmannes ja kristittyjen määrä kasvaa edelleen. Suomessa puolestaan on käynnissä selkeä muutos toiseen suuntaan. Nähtävissä on suuntaus, jossa kirkon asema yhteiskunnallisena keskustelijana ja kulttuurin arvojen määrittelijänä himmenee.
Seurakuntien työntekijät tuntevat kuitenkin toisenlaisen todellisuuden. He kohtaavat työssään erilaisia ihmisiä, nuoria ja vanhoja, hyvinvoivia ja syrjäytyneitä, terveitä ja vammaisia sekä ihmisiä erilaisista kulttuureista. Kirkon työntekijät ovat näille ihmisille tärkeitä kuuntelijoita ja rinnalla kulkijoita.
Seurakuntien päiväkerhoissa lapset tulevat kohdatuiksi ikäkaudelleen merkityksellisellä tavalla. Monet vanhemmat kertovat tuovansa lapsensa päiväkerhoon juuri siksi, että lapsi saa siellä hyvän pohjan elämälleen. Seurakuntien päiväkerhotoimintaa on järjestetty vuodesta 1945 lähtien ja ainakin vielä toistaiseksi toiminnan piirissä on yli 20% suomalaisista alle kouluikäisistä lapsista. Perhetoiminnan ja varhaiskasvatuksen palveluiden lisäksi seurakunnat tarjoavat kouluille monia ennaltaehkäiseviä toimintamalleja, esimerkiksi kerhot, leirit ja retket. Rippikoulun käy vuosittain lähes 50 000 nuorta.
Suomessa joka viides yli 15-vuotias kokee yksinäisyyttä säännöllisesti. Yksinäisyys vähentää ihmisen hyvinvointia ja kuluttaa yhteiskunnan resursseja. Pahimmillaan yksinäisyys syrjäyttää. Yksinäisyyden vastavoimia ovat yhteisöllisyys ja välittäminen. Seurakunnat ovat tärkeitä yksinäisyyden ennaltaehkäisijöitä tarjotessaan nuorille erilaisia yhteen tulemisen areenoita. Usein näistä on apua, kun yksinäisyys on vasta uhka ja kun kyky ja halu hakeutua seuraan ovat vielä tallella.
Kunnan ja seurakunnan yhteistyönä erityisnuorisotyössä etsitään, kohdataan ja tuetaan niitä lapsia, nuoria ja perheitä, jotka tarvitsevat elämässään erityistä tukea. Lisäksi kirkon työ tulee näkyväksi diakoniatyössä, joka tarjoaa apua ja tukea kaikille haavoittuvassa elämäntilanteessa oleville ihmisille.
Kirkon työntekijät tekevät hyvää myös Suomen rajojen ulkopuolella. Maailmanlaajuinen humanitaarisen avun tarve on ennätysmäisen suuri. Erilaisia kriisejä on lukuisia, osa globaaleja, osa paikallisia. Monet kriiseistä tapahtuvat köyhissä ja epävakaissa maissa ja vaikuttaa eniten heikoimmassa tilanteessa olevien ihmisten elämään. Kansainvälisessä avustustyössä kirkon omien lähetyksen ja kansainvälisen työn ammattilaisten sekä kristillisten järjestöjen työntekijöiden työpanos on mittaamattoman arvokas.
Kirkon tärkein pääoma on osaavissa ja työhönsä sitoutuneissa työntekijöissä, eikä kirkko pelastu luopumalla tästä tärkeimmästä resurssistaan. On kuitenkin selvää, että lähivuodet tulevat muuttamaan kirkon työtä ja toimintaa monin tavoin. Eri työalojen ja ammattikuntien väliset raja-aidat tulevat mataloitumaan. Kirkossa tulee oppia tekemään entistä enemmän yhteistä työtä ja yhteistyötä. Heikentyvän talouden ja laskevan jäsenmääränsä takia kirkon on löydettävä uudelleen sekä tapansa toimia organisaationa että paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Viime vuodet ovat osoittaneet, että lyhyessäkin ajassa voi tapahtua asioita, joita kukaan meistä ei olisi osannut kuvitella. Kaiken myllerryksen keskellä ihmisillä on tarve pysähtyä, levätä. Kirkolla on mahdollisuus tarjota hengellistä pysähtymistä, ottaa ihminen vastaan ilman vaatimuksia, ilman rajoitteita. Osaavien työntekijöidensä kautta kirkolla on suora yhteys ihmisten elämään ja arkeen. Se mahdollistaa paljon työtä ja uusia polkuja myös tulevaisuudessa. Tehtävä näyttää kyllä tien.
Kristinuskoon on kätketty tuhatvuotista viisautta hyvyydestä, armosta ja anteeksiannosta. Kirkossa elävät samaan aikaan rinnakkain muuttuva aika ja ikiaikaisuus, ajattomuus. Kirkon voima on läheisyydessä ja ihmisten arjessa. Tarvitsemme edelleen ihmisen rinnalle asettuvaa kirkkoa, joka rakentaa luottamuksen ja toivon kulttuuria erilaisten uhkien värittämän ajan keskelle. Kirkon tarpeellisuus ja tulevaisuus luodaan ruohonjuuritasolla siinä työssä, mitä seurakunnissa tehdään. Millaisia siemeniä kirkko nyt istuttaa, sellaista satoa se korjaa vuosikymmenen kuluttua.