Toivon tuojia tarvitaan tänäänkin
Edesmennyt presidenttimme Martti Ahtisaari muistetaan rauhan miehenä. Yksi hänen ajattomista viisauksistaan oli toteamus: ”Rauha on tahdon asia”. Kansainvälisesti tunnettu rauhanvälittäjä uskoi vakaasti, että vaikeatkin konfliktit voidaan ratkaista vuoropuhelun avulla.
Länsimaiseen demokratiaan, jota Suomi ja kaikki pohjoismaat edustavat, on aina kuulunut vuoropuhelu eri ihmisryhmien kesken erilaisista ajatussuuntauksista huolimatta. Demokratialla ideologiana on tunnetusti yhtymäkohtia kristillisen kirkon historiaan, sen arvopohjaan ja jopa kristillisen uskon levinneisyyteen. Martti Lutherin teologiset opit ovatkin vaikuttaneet ratkaisevasti pohjoismaisen sosiaalidemokraattisen järjestelmän syntyyn. Kapitalismin sijaan pohjoismaihin kehittyi demokraattinen hyvinvointivaltiomalli, jossa heikoimmista pidetään yhdessä huolta. Kultainen sääntö: ”Tee toiselle siten, kuin toivoisit hänen tekevän sinulle”, toimii edelleen pohjoismaisen ajattelun perustana.
Suomessa demokratia tarkoittaa sitoutumista yhteistyöhön ja yhdessä jaettuihin päämääriin. Käytännössä tämä on näkynyt mm. siinä, että työmarkkinajärjestöjen ja valtion kolmikantaneuvottelut sekä laajapohjaiset hallitukset ovat onnistuneet yhteensovittamaan erilaisia näkökulmia ja tavoitteita vaikeinakin aikoina. Kantavana ajatuksena on ollut yhteinen hyvä ja kansalaisten yhdenvertainen kohtelu.
Elämme kuitenkin nyt ajassa, jossa on kysyttävä, häviääkö demokratia yhtä jalkaa kristillisen uskon myötä? Mitä tulee tilalle, kun yhteiskunnassa yhteisöllisyys kuihtuu ja samaan aikaan päättäjät yksissä tuumin luopuvat kristillisyyden hengessä rakennetuista peruspilareista? Raamatun oppeja työnnetään pöydältä lattialle kaiken aikaa ja joka puolella. Olemmeko unohtaneet, että luopumalla kristillisistä arvoista tilan täyttää jokin muu ideologia?
Viime vuosina eri tahot ja tapahtumat ovat ympäri Eurooppaa alkaneet horjuttaa sitä vakautta, mitä demokratialla on saavutettu. Euroopan ulkorajoilla autoritaariset hallinnot ovat vahvistuneet ja globaali yhteistyö heikentynyt. Euroopan sisälläkin demokratian periaatteita on horjutettu populismiin tukeutuen. On syytä muistaa, että populismin tavoitteena on ainoastaan kerätä kansansuosiota protestoinnille, jolla voidaan asettua valtiovaltaa tai tiettyjä ihmisryhmiä vastaan. Jako meihin ja muihin korostuu. Demokratiassa taas ihmisarvo on yhtäläinen kaikille riippumatta siitä, millaisiin suorituksiin yksilö kykenee tai miten ansioitunut hän on. Mureneva demokratia luo pohjaa yhä laajemmalle vastakkainasettelulle ja yhteiskunnan polarisaatiolle. Siihen suuntaanko haluamme kulkea?
Meillä Suomessa eletään tilanteessa, jossa kansalaiset edelleen luottavat päätöksentekijöihin, mutta päättäjät eivät näytä luottavan kansalaisiin. Tämän voi päätellä siitä, että Suomessa ylintä päätösvaltaa käyttää kansalaisten valitsemat kansanedustajat, mutta perinteisen kolmikantaneuvottelun sijaan esimerkiksi työmarkkinoita ja yhteiskunnan heikoimman väestönosan sosiaaliturvaa halutaan nyt ohjata lainsäädännöllä, ei enää neuvottelemalla ja yhdessä sopien.
Demokratian jatkuminen ei ole itsestään selvää. Suomessa kirkolla on ollut tärkeä rooli olla näkyvästi tukemassa yhteiskuntajärjestystä, joka parhaiten kykenee varmistamaan yksilön ja yhteisön oikeuksien toteutumisen. Kirkolla täytyy olla sanottavaa myös tässä ajassa.
Seurakunnat ovat kautta vuosikymmenten olleet taidokkaita sillanrakentajia luomalla alueellista yhteisöllisyyttä ja sen myötä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Kun sekä yksilön vapaus että yhteisöä rakentava osallisuus kohtaavat, voidaan paremmin kantaa toinen toistamme. Niitäkin, jotka eivät ole talouden mittareilla tuottavia.
Maailmanlaajuisesti uskonnolliset yhteisöt ja yksittäiset kristityt ovat vieneet rauhaa ja toivoa sinne, mistä sen on jo luultu kadonneen. Samalla moraalisesti selkärankaiset ovat olleet uhka diktaattoreille. Toivon tuojia tarvitaan tänäkin päivänä, ehkä enemmän kuin koskaan.
Kirjoittaja
